Surun istukka

Huttunen ei kaunistele tunteitaan, ei silottele, ei yritä olla kenellekään mieliksi. Ihmiset ympäriltä katoavat yksi toisensa jälkeen. Harvat aidon tuntuiset kohtaamiset syntyvät Hietaniemen kolumbaariossa, uurnaholvissa, jossa muutkin käyvät suremassa rakkaitaan. Surun istukka-kirjan tunnelmaa, tematiikkaa tai välillä ronskiksikin yltyvää kieltä ei voi oikein arvostella, se on niin aidosti surullista ja tuskaista, etten oikein osaa erottaa kirjan arvostelemista kirjailijan elämän arvostelemisesta. Tuija, Kirjavinkit.

fi

Huttusen kirjoitus on toisteista ja taidokasta. Kieli kiertää samoja polkuja yhä uudestaan ja uudestaan, koska surijan ajatuskin tekee niin. Kirja avaa surun ruumiin, mutta ei silti tunnu liian raskaalta. /…/ Vaikka Huttunen kirjoittaa äitiydestä äärimmäisessä tilanteessa, romaani tarkentaa myös kuvaani isyydestä. Huttusen sanoin, elämässä vaikeinta on luopua lapsistaan menettämättä heitä.

Teemu Laaksonen, Yle

Huttusen teksti on leppymätöntä, ehdotonta ja ihmeen kaunista. Äiti aikoo surra hautaan asti, sillä suru on väkevin muisto hänen tyttärestään. Eikä mikään ole ikuista, paitsi menetys. Miika Viljakainen, Ilta-Sanomat  

Jokainen tunne kuvataan niin vereslihalla ja rehellisesti, että kirjaa on luettava pienissä erissä. Jossain pilkahtaa hetkeksi pieni valo: surussa voi olla onnellinenkin. Anna Pihlajaniemi, Kodin Kuvalehti  

Kirja on peili lukijalle ja tärkeä puheenvuoro. Miksi omaisia ei osata kohdata itsemurhan jälkeen. Miksi surun pitäisi olla kaunista – miksi ylipäätään pitäisi surra jollakin tietyllä tavalla. Miksi surusta pitäisi toipua, päästä yli, jatkaa elämää. Mikä on hukkaan heitettyä elämää, mikä arvokasta. Katja Sipilä, Anna-lehti  

Suomentaja Katriina Huttunen menetti tyttärensä kesällä 2016. Kokemuksesta syntyi hurja ja kaunis, omakohtainen esikoisteos, joka avaa menetyksen tunteita harvinaisen suoraan. SK-R, Me naiset  

Siksi en ensin halunnut tarttua Katriina Huttusen omakohtaiseen romaaniin Surun istukka. Se kertoo naisesta, jonka tytär on tehnyt itsemurhan. Nainen syyttää itseään ja rämpii surussaan. Ajattelin, etten halua ahdistua enää yhtään lisää. Selasin silti vähän, ja kirja imaisi mukaansa. Huttunen kuvaa surua virkistävän suorasukaisesti, tabuja kaihtamatta. Hän ei usko, että surusta voi selviytyä, eikä edes halua. Kun hän kirjoittaa surun tehneen hänestä ”omahyväisen umpion”, tunnistan. Minäkin olen sortunut ajattelemaan, että ymmärrän elämästä vähän enemmän kuin jotkut toiset tämän jälkeen ainakin.

Essi Myllyoja, Me Naiset  

Intiimissä, omaelämänkerrallisessa teoksessa kuvataan, miten voi elää asian kanssa, josta ei voi selviytyä. Autofiktio tarjoaa väylän kokemuspuheelle kaunokirjallisessa muodossa, mutta henkilökohtaisella alueella fiktion vieraannuttava voima antaa yksityisyyttä ja mahdollisuuden käsitellä käsittämättömän raskasta aihetta taiteen keinoilla. Surun istukassa niillä taivutetaan proosarunoja romaanin sisään. Laura Kärkäs, Etelä-Suomen Sanomat  

Kaunokirjallisuuden suomentajana Huttunen on kielen ammattilainen ja sanojen taikuri. Surun istukkakin on kauttaaltaan sävykästä ja painokasta tekstiä. Se myös vaihtelee taitavasti aiheesta ja rekisteristä toiseen, vaikka toki surun tiiviissä skaalassa.

Suvi Ahola, Helsingin Sanomat  

Surun istukka on tärkeä kirja. Se ei kerro yksityiskohtaisesti hirvittävästä tapahtumasta, eikä tee ruumiinavausta vainajalle. Se on taitavasti kirjoitettu ja jäsennelty romaani, jonka tärkein sisältö on kirjan lopussa. Sivulla on vain yksi rivi tekstiä. Sen luettuani aloin hiljaa itkeä.

Kirsti Vuorela, Länsi-Savo  

Tuskasta syntyi hurja ja kaunis kaunokirjallinen esikoisteos, joka avaa surun tunteita harvinaisen suoraan.  Sanna Kajander-Ruuth, Me Naiset  

Suru ei ole kronologista eikä johdonmukaista, vaan se alkaa alusta joka päivä ja joka vuosi. Teksti tekstiltä uudelleen. Staattisia mielenmaisemia ja kehää kiertäviä muistoja. Toistolla tavoitetaan todellisuus, johon nainen herää jok’ikinen päivä. Autofiktio tarjoaa väylän kokemuspuheelle kaunokirjallisessa muodossa, mutta henkilökohtaisella alueella fiktion vieraannuttava voima antaa yksityisyyttä ja mahdollisuuden käsitellä käsittämättömän raskasta aihetta taiteen keinoilla. Surun istukassa niillä taivutetaan proosarunoja romaanin sisään. (--) Surun istukka antaa sanoja katoavaisuuden kohtaamiselle ja pysäyttää kuoleman kulttuurin äärelle.

Laura Kärkäs, Savon Sanomat  

Kirja on lohduton, ja oudolla tavalla sitä on vaikea laskea käsistä. Se herättää voimatonta vihaa, koska tappavan annoksen myyminen on Suomessa virallisesti ”ok” ja koska kertojan masentunut lapsi ei ollut saanut tarvitsemaansa apua. Yhteiskunnallisen keskustelun aiheesta pitäisi herätä.

– Hanna Mahlamäki, Helsingin Sanomat

Intiimissä, omaelämänkerrallisessa teoksessa kuvataan, miten voi elää asian kanssa, josta ei voi selviytyä. Hyötyargumentit eivät nosta taideteoksen arvoa, mutta Surun istukka antaa sanoja katoavaisuuden kohtaamiselle ja pysäyttää kuolemankulttuurin äärelle. Laura Kärkäs, Karjalainen