Download Kuva:
Katriina Huttunen, kuva: Miikka Pirinen
Download Kuva:
Katriina Huttunen, kuva: Miikka Pirinen
Mutta suurin kaikista on suru

Naisen tytär on tehnyt itsemurhan. Selviää, että masennukseen sairastunut tytär on lunastanut apteekista kahtena peräkkäisenä päivänä kaikki hänelle määrätyt reseptilääkkeet. Minkäänlaista viestiä tytär ei ole jättänyt.
Mikään äidin elämässä ei enää koskaan ole kuten ennen. Suru on tullut hänen elämäänsä jäädäkseen. Lohtua ei ole.
Äidin koti on nyt vanhalla hautausmaalla, jonka hautoja katsellessaan hän tuntee kuuluvansa johonkin. Vain siellä hän tuntee hetken rauhaa, siellä hän voi olla tyttärensä luona, surunsa kanssa.
Menetyksen mukana tulee viha. Itsesyytökset, raivo, pettymys itseen, toisiin. Pelko, kauhu, häpeä. Katumus. Mutta suurin kaikista on suru. Ja syvän surun keskellä on salaisuus, tytär, lapsi jota ei enää ole.
Menetyksen mukana tulevat myös sanat. Nainen alkaa kirjoittaa, eikä hän halua lopettaa.
Surun istukka on Katriina Huttusen omaelämäkerrallinen esikoisromaani, joka on täynnä epätoivoa, raivoa ja yllättävää kauneutta. Kertoja katsoo armottomin silmin elämää, kuolemaa, itseään ja ihmisiä ympärillään. Romaani ravistelee lukijaa kohtaamaan kuoleman tabut ja kyseenalaistaa koko olemassaolollaan kulttuurin, joka haluaa unohtaa kuoleman jokapäiväisen mahdollisuuden.

(Kirjan kanteen on kuvattu seuraavat teokset: Laura Pehkonen, Golden Drool, 2018, Jögge Sundqvist, Minietagär Fyrben, 2017)

Sähkökirja
Paperikirja
Osta

32.00 €

Tuskasta syntyi hurja ja kaunis kaunokirjallinen esikoisteos, joka avaa surun tunteita harvinaisen suoraan. 
Sanna Kajander-Ruuth, Me Naiset
 

Surun istukka on tärkeä kirja. Se ei kerro yksityiskohtaisesti hirvittävästä tapahtumasta, eikä tee ruumiinavausta vainajalle. Se on taitavasti kirjoitettu ja jäsennelty romaani, jonka tärkein sisältö on kirjan lopussa. Sivulla on vain yksi rivi tekstiä.
Sen luettuani aloin hiljaa itkeä.
Kirsti Vuorela, Länsi-Savo
 

Kirja on lohduton, ja oudolla tavalla sitä on vaikea laskea käsistä. Se herättää voimatonta vihaa, koska tappavan annoksen myyminen on Suomessa virallisesti ok ja koska kertojan masentunut lapsi ei ollut saanut tarvitsemaansa apua. Yhteiskunnallisen keskustelun aiheesta pitäisi herätä.
Hanna Mahlamäki, Helsingin Sanomat

Suru ei ole kronologista eikä johdonmukaista, vaan se alkaa alusta joka päivä ja joka vuosi. Teksti tekstiltä uudelleen. Staattisia mielenmaisemia ja kehää kiertäviä muistoja. Toistolla tavoitetaan todellisuus, johon nainen herää jokikinen päivä. Autofiktio tarjoaa väylän kokemuspuheelle kaunokirjallisessa muodossa, mutta henkilökohtaisella alueella fiktion vieraannuttava voima antaa yksityisyyttä ja mahdollisuuden käsitellä käsittämättömän raskasta aihetta taiteen keinoilla. Surun istukassa niillä taivutetaan proosarunoja romaanin sisään.
(--) Surun istukka antaa sanoja katoavaisuuden kohtaamiselle ja pysäyttää kuoleman kulttuurin äärelle.
Laura Kärkäs, Savon Sanomat
 

Kaunokirjallisuuden suomentajana Huttunen on kielen ammattilainen ja sanojen taikuri. Surun istukkakin on kauttaaltaan sävykästä ja painokasta tekstiä. Se myös vaihtelee taitavasti aiheesta ja rekisteristä toiseen, vaikka toki surun tiiviissä skaalassa.
Suvi Ahola, Helsingin Sanomat
 

Intiimissä, omaelämänkerrallisessa teoksessa kuvataan, miten voi elää asian kanssa, josta ei voi selviytyä.
Autofiktio tarjoaa väylän kokemuspuheelle kaunokirjallisessa muodossa, mutta henkilökohtaisella alueella fiktion vieraannuttava voima antaa yksityisyyttä ja mahdollisuuden käsitellä käsittämättömän raskasta aihetta taiteen keinoilla. Surun istukassa niillä taivutetaan proosarunoja romaanin sisään.
Laura Kärkäs, Etelä-Suomen Sanomat
 

Siksi en ensin halunnut tarttua Katriina Huttusen omakohtaiseen romaaniin
Surun istukka. Se kertoo naisesta, jonka tytär on tehnyt itsemurhan. Nainen syyttää itseään ja rämpii surussaan.
Ajattelin, etten halua ahdistua enää yhtään lisää. Selasin silti vähän, ja kirja imaisi mukaansa.
Huttunen kuvaa surua virkistävän suorasukaisesti, tabuja kaihtamatta. Hän ei usko, että surusta voi selviytyä, eikä edes halua. Kun hän kirjoittaa surun tehneen hänestä omahyväisen umpion, tunnistan. Minäkin olen sortunut ajattelemaan, että ymmärrän elämästä vähän enemmän kuin jotkut toiset tämän jälkeen ainakin.
Essi Myllyoja, Me Naiset
 

Suomentaja Katriina Huttunen menetti tyttärensä kesällä 2016. Kokemuksesta syntyi hurja ja kaunis, omakohtainen esikoisteos, joka avaa menetyksen tunteita harvinaisen suoraan.
SK-R, Me naiset
 

Kirja on peili lukijalle ja tärkeä puheenvuoro. Miksi omaisia ei osata kohdata itsemurhan jälkeen? Miksi surun pitäisi olla kaunista miksi ylipäätään pitäisi surra jollakin tietyllä tavalla? Miksi surusta pitäisi toipua, päästä yli, jatkaa elämää? Mikä on hukkaan heitettyä elämää, mikä arvokasta?
Katja Sipilä, Anna-lehti
 

Huttusen teksti on leppymätöntä, ehdotonta ja ihmeen kaunista. Äiti aikoo surra hautaan asti, sillä suru on väkevin muisto hänen tyttärestään. Eikä mikään ole ikuista, paitsi menetys.
Miika Viljakainen, Ilta-Sanomat
 

Jokainen tunne kuvataan niin vereslihalla ja rehellisesti, että kirjaa on luettava pienissä erissä. Jossain pilkahtaa hetkeksi pieni valo: surussa voi olla onnellinenkin.
Anna Pihlajaniemi, Kodin Kuvalehti
 

Intiimissä, omaelämänkerrallisessa teoksessa kuvataan, miten voi elää asian kanssa, josta ei voi selviytyä.

Hyötyargumentit eivät nosta taideteoksen arvoa, mutta Surun istukka antaa sanoja katoavaisuuden kohtaamiselle ja pysäyttää kuolemankulttuurin äärelle.
Laura Kärkäs, Karjalainen
 

Katriina Huttunen


Vigdis Hjorth

Perintötekijät

Maja Lunde & Lisa Aisato

Lumisisko

Naja Marie Aidt

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Sanna Tahvanainen & Lena Frölander-Ulf

Kurre Keikari ja popcornit

Susanna Alakoski

Lähimmäisen huhtikuu