Sydän

Vielä teoksen lopussakin on koukku, joka liittyy minäkertojan ainaiseen epäluotettavuuteen. Matkan varrella  nainen  on  toistuvasti katsonut itseään ulkoapäin ja muuttanut tarinaansa, mutta mikä lopulta on totta. Sanotaan, että vanheneminen tuo elämänviisautta, mutta onko kyse sittenkin  välinpitämättömyydestä. Romaani loppuu yhtä tehokkaasti kuin alkoikin, mutta tällä kertaa metafora vie meren syvyyksiin.

  Mari Viertola, Turun Sanomat  

Teos tavoittaa hyvin tunteiden piripintaisen täyteyden ja kertojansa emotionaalisen totuuden. Kun oma suunta alkaa olla hukassa, nainen löytää itsensä kassalta maksamasta kadulla rahaa anelleen ihmisen ruokaostoksia. Teksti herättää assosiaatioita Aulikki Oksasen tai muinaisen roomalaisen Catulluksen (n. 84–54 eKr) lyriikkaan, joskin Omaheimo vie tyyliään naivismiin ja rikkoo omintakeisesti realistisen proosakuvauksen pakkopaitaa.

Maija Jelkänen, Hämeen Sanomat

Omaheimo sanoittaa tuoreesti hetkiä ja tunteita. Tuokiot piirtävät lukijan eteen tuttuutta: noin minuakin koskettiin, noin minäkin näin rakkaani, noilla sanoilla häntä halusin, noin lohduttomuus minussakin tuntui, noin me kaikki toistamme itseämme. Romaanin vino huumori saa nauramaan ääneen, ja sivua kääntää odottaen yhä uusia oivalluksia.

  Katja Sipilä, Anna-lehti

Omaheimon teoksissa yksityinen toimii yleisen peilinä. Sydämenkin pyrkimyksenä on osoittaa sortava rakenne tapausesimerkillä. Yhteiskunnallisen näkökannan ohella ääneen pääsee myös inhimillinen nähdyksi tulemisen tarve.

Laura Kärkäs, Etelä-Suomen Sanomat