Diiva sohvallani ja memoirin lumo
Mitä tapahtui, kun kirjailija Pauliina Vanhatalo päästi irti totutuista kirjoittamisen säännöistä ja antoi 1970-luvulla kuolleen oopperalaulajan vallata olohuoneensa sohvan? Vanhatalon uusin teos Diiva sohvallani ilmestyi helmikuussa 2025.
Kirjoita henkilökohtaisesti polttavasta kysymyksestä. Kirjoita kädet sidottuina: kuvittelematta, keksimättä ja lisäämättä mitään. Rajaa jottet vahingoittaisi muita.
Tällaiset säännöt asetin, kun aloin kirjoittaa ensimmäistä nonfiktioteostani Keskivaikea vuosi (2016). Jatkoin samalla linjalla trilogian seuraavissa osissa Toinen elämä (2018) ja Tuntemani maailma (2021), ja julistin sitten kauteni nonfiktion parissa päättyneeksi. En nähnyt, miten voisin saada tästä samasta elämästä enää irti uutta mielekästä teosta.
Niin sanoessani aliarvioin kuitenkin sen, miten syvästi olin ehtinyt kiintyä sääntöjeni ohjaamaan kirjoittamisen tapaan ja sen tuottamaan kerrontaan. Teoksen harkitun rakentamisen sijaan oli ilo antaa ohjausvalta todellisuudelle ja yllättyä siitä, millaisiin suuntiin teksti kasvoi. Yhtä koukuttavaa ja avartavaa oli nähdä oma elämä lauseina ja kirjallisuutena. Kirjoitettuani jonkin aikaa fiktiota – sitäkin kyllä hyödyntämällä nonfiktion metodeja – aloin kaivata lajin pariin.
Paluu onnistui vasta kun muutin sääntöjä. Pidin niistä ensimmäisen (kirjoita henkilökohtaisesti polttavasta kysymyksestä) ja viimeisen (rajaa jottet vahingoittaisi muita). Päästin kuitenkin käteni vapaaksi ja lisäsin elämääni yhden asian, nimittäin 1970-luvulla kuolleen oopperalaulajan. Annoin hänen vallata olohuoneeni sohvan ja puhua.
Halusin nyt luoda teoksen, joka yhdistäisi nonfiktiokerrontaa kuvitteelliseen ainekseen niin, että lukija pystyisi aina havaitsemaan siirtymät todellisuudesta fantasiaan. Tekstin editointivaiheessa tein tosin yhden poikkeuksen. Kun kaksi tapahtumaa sopi kustannustoimittajani mielestä paremmin eri järjestykseen, protestoin ensin:
– Mutta se tapahtui ennen!
– Ai ennen kuin Maria Callas ilmestyi kotiisi? kustantaja kysyi kuivakasti.
Olkoon menneeksi, myönnyin, ja vaihdoin parin pikku episodin paikkaa. Ehkä syntyvän teoksen virtaavuus oli lopulta tärkeämpää kuin sääntöjen pilkuntarkka noudattaminen.
Minua inspiroinutta genreä kutsutaan englannissa nimellä memoir, joka kääntyy vähän heikosti omaelämäkerraksi tai muistelmiksi. Molemmat suomennokset tuntuvat viittaavan kattavaan ja taaksepäin katsovaan yleisesitykseen, mutta itse pidän lajityypin tärkeimpinä piirteinä omakohtaisuuden lisäksi rajausta, läsnäoloa ja ääntä. Parhaat lukemani memoirit – mietin vaikkapa Maggie Nelsonin ja Deborah Levyn tuotantoa – rajaavat maailmasta esiin kiinnostavia kysymyksiä ja käsittelevät niitä omalla jäljittelemättömällä tavallaan. Tärkeää ei ole biografisten tapahtumien kulku vaan tapa havainnoida sitä, ajatella vasten elämää ja antaa itsensä lauseiden materiaaliksi. En tarvitse lempikirjailijoiltani samastuttavia kokemuksia tai ehjää kertomusta. Lukiessani haluan yksinkertaisesti kuulla heidät.
Nyt helmikuussa ilmestyvä Diiva sohvallani on kertomus äänestä, ja myös vaientamisesta, mykistymisestä ja hiljaisuuden lumosta. Kun aloitin tekstin kirjoittamisen, takanani oli kahdenkymmenen vuoden musiikillinen hiljaisuus. Halusin käyttää jälleen toista ääntäni, sitä jonka olin kuullut vuosikymmeniä sitten ja jättänyt taakseni. Matkan alussa en vielä tiennyt, miten minulle kävisi tai toteutuisiko yksikään haaveeni. Minulla oli vain polttava henkilökohtainen kysymys, vapaat kädet ja sohvallani Maria Callas.
– Etkö ymmärrä, miten vanha olet? hän kysyi minulta. – Etkö tiedä, että on liian myöhäistä harjoittaa ääntäsi? Laulaminen kuuluu nuorille. Siihen tarvitaan vuosien koulutus. Ei riitä että kiljuu kuin aasi.
P.S. En ole somessa, mutta kirjoitan kirjeitä lukijoilleni noin kerran kuukaudessa. Pääset lukemaan ja tilamaan niitä täältä.
