Kun olin pieni, isäni oli töissä kansanopistossa. Opiston kirjastossa oli kolme vanhanaikaista kirjoituskonetta, joilla sain silloin tällöin kirjoittaa, kun odotin isääni. Puhtaan arkin rullaamisessa sylinteriin ja tarinan naputtelemisessa siihen oli jotain taianomaista. Tuolloin tiesin harvoin (kuten nykyäänkään) tarkalleen, minne tekstini oli menossa, usein tarina ei edes tullut valmiiksi, mutta se ei haitannut. Prosessi avasi mielikuvitukseni tarinoille, tai ainakin tarinoiden aluille. Hiljaisuus lepäsi kirjahyllyjen väleissä samalla, kun kirjallisuuden tuoksu käynnisti hapuilevat yritykseni luoda jotain omaa. Minulla on arkistolaatikoita, jotka pursuavat lapuille kirjoitettuja kertomuksia, pakkilaatikoita, jotka on ahdettu täyteen päivä- ja muistikirjoja, diskettejä, joiden sisältämiin teksteihin en enää pääse käsiksi. Palaan alati kirjoittamiseen, minun vain on kirjoitettava, jotta saisin tolkkua siitä mitä ajattelen ja kuka olen, kuinka pitkälle mielikuvitukseni riittää. Kirjoittaminen ei ole aina yksinkertaista. Siitä tulee itse asiassa yhä vaikeampaa. Mutta se on yhä jotain, mitä tarvitsen, jotain mitä voin ja saan tehdä. Siispä luen. Kuvittelen. Kirjoitan. Sellainen olin jo lapsena, sellainen olen edelleen.
Mikä on kirjailijuutesi ydin? Rakkaus sanoihin ja tarve antaa muoto mielikuvitukselleni.
Miksi kirjallisuus on tärkeää? Tarinat kehittävät lukijan empatiakykyä ja valmiutta asettua toisen asemaan, erityisesti silloin, kun on kysymys lastenkirjallisuudesta. Uusia sanoja ja ilmaisuja oppimalla on mahdollisuus sanoa täsmälleen se, mitä tarkoittaa, eikä vain jotain sinne päin, mistä on hyötyä kaikilla elämänalueilla. Lukeminen on sitä paitsi tavattoman yksinkertainen viihteen muoto, sitä voi vain avata kirjan ja kokea taianomaisia maailmoja, monisyisiä ihmissuhteita tai ihan tavallista arkea, joka on erilaista kuin oma arki.
