Marianne Suntion lätkäromanssi sijoittuu huippujääkiekon maailmaan
Heinäkuussa ilmestyvä Yhden kesän pelisuunnitelma vie lukijan suomalaisen huippujääkiekon maailmaan. Keskustelimme kirjailija Marianne Suntion kanssa jääkiekosta, urheiluromantiikan noususta ja kirjan päähenkilöistä Ilonasta ja Jonaksesta.
”Halusin kirjoittaa asioista, jotka minua jääkiekkoarjessa hiersivät: naisten roolista lätkäareenoilla ja epäasiallisesta käytöksestä.”
Milloin ajatus Yhden kesän pelisuunnitelmasta syntyi ensimmäisen kerran?
Ilonan ja Jonaksen ensimmäiset versiot syntyivät kaksitoista vuotta sitten, kun pallottelimme ystäväni kanssa erilaisia hahmoja ja mahdollisia juonilinjoja. He olivat aluksi enemmän hyvin pienen sisäpiirin vitsi, mutta jokin itsepäisessä Ilonassa ja hurmaavassa Jonaksessa voitti minut puolelleen. Aloin kirjoittaa heistä pöytälaatikkoon kohtaus kohtaukselta jatkotarinaa, jonka sitten tuputin ystäväparkani luettavaksi.
Näistä alkuajoista lopulliseen Pelisuunnitelmaan on selvinnyt vain muutama rivi – löydät ne luvun 26 ensimmäiseltä sivulta.
Miksi halusit kirjoittaa juuri jääkiekkomaailmaan sijoittuvan tarinan?
Ilonan ja Jonaksen syntymän aikoihin olin ollut kolmisen vuotta jääkiekkotoimittaja. Olin aloittanut hommat rakkaudesta lajiin, mutta jääkiekkomaailman todellisuus oli iskenyt kovaa päin kasvoja. Halusin kirjoittaa asioista, jotka minua jääkiekkoarjessa hiersivät: naisten roolista lätkäareenoilla ja epäasiallisesta käytöksestä.
Vaikka Pelisuunnitelma onkin aina ollut romanttinen viihdeteos, näin jälkikäteen ajateltuna uskon, että sen kirjoittaminen auttoi minua käsittelemään kaikkea näkemääni ja kokemaani.
Millainen suhde sinulla on jääkiekkoon?
En ole koskaan pelannut itse jääkiekkoa, vaan olen lätkän osalta täysverinen penkkiurheilija. Muistan, miten olen lapsena istunut isän vieressä sohvalla ja jännittänyt Suomen peliä.
Ennen toimittajavuosia jääkiekon arvokisojen katsominen oli minulle jokavuotinen karnevaali. Nautin siitä, miten otteluiden seuraaminen sai aina pulssin kohoamaan, ja vielä parempaa oli, jos sai seurata pelejä kaveriporukalla. Elämässäni on monia ystävyyssuhteita yksinomaan lätkän seuraamisen ansiosta.
Kiekkotoimittajavuosina (2011-2019) lajisuhteeni muuttui. Aloin seurata kotimaista lätkää ja suhtautua peleihin todella ryppyotsaisesti. Minulle oli todella tärkeää, ettei kukaan pääsisi syyttämään juttujani puolueellisuudesta eivätkä tunteet saaneet näkyä lehdistökatsomossa. Kun vielä jouduin todistamaan lätkämaailman nurjaa puolta, jääkiekon seuraamisesta katosi joksikin aikaa ilo.
Viime vuosina olen saanut vanhaa kipinää hieman takaisin. Minulle tärkeä asia on ollut Lappeenrannan kiekkokulttuuri ja yhteisöllisyys, joka peleihin lähtemiseen liittyy, ei niinkään voittaminen.
”Minun mielestäni jääkiekosta ei tarvitse tietää mitään nauttiakseen siitä.”
Olet sanonut, että urheilussa tärkeintä ovat sen herättämät tunteet ja mielihyvä. Mikä jääkiekossa koskettaa sinua eniten?
Minun mielestäni jääkiekosta ei tarvitse tietää mitään nauttiakseen siitä. Vauhdista, törmäyksistä ja maaleista joko innostuu tai ei innostu, ja muiden katsojien into tarttuu jos on tarttuakseen. Usein juuri kannattajien intohimo on se, joka kruunaa ottelutapahtuman.
Eniten jääkiekossa koskettaa sen yhteisöllisyys ja miten laji tuo ihmisiä yhteen. Lappeenrannassa hallissa käydään, jotta voidaan tavata niitä tuttuja, joita ei muuten tapaa. Kun sitten yhdessä voitetaan jotain suurta, se jättää lähtemättömän muistijäljen.
Tai ei siihen aina tarvita voittoa. En ole toipunut Petra Niemisen hylätystä maalista vuoden 2019 MM-kilpailujen finaalimatsin jatkoajalla, ja tuskin tulen koskaan toipumaankaan. Muutaman suloisen hetken ajan sain elää aikaa, jolloin joku muu kuin USA tai Kanada voittaa kultaa, ja sen tekivät naiset, joita olin seurannut vuosia ja joiden tiesin tehneen suuria uhrauksia sen eteen, että he olivat päässeet siihen pisteeseen. Ja sitten se kulta vietiin jonkun sattumanvaraisen videotuomarin tulkinnan perusteella.
Olet työskennellyt urheilutoimituksissa. Mitä ihmiset nykyään etsivät urheilusta mielestäsi enemmän kuin ennen?
Oma kokemukseni on, että ennen urheilun seuraaminen oli tuloskeskeistä. Voittaja kiinnosti, jos se oli oma suosikki, ja hävinnyt silloin, jos häneen liittyi jokin vääryys.
Nykyään nähdään myös asioita suorituksen ympärillä. Urheilun erilaiset ilmiöt – kuten fanitus – ja henkilöt kiinnostavat, samoin arjessa liikkuminen. Ei tarvitse olla huippu-urheilua, kunhan se liikuttaa jokapäiväistä elämää.
Haluaisin ajatella, että olemme kasvaneet osin ulos sankarimyytin vaalimisesta ja mieluummin kuulemme, kuka urheilija on numerolapun takana. Millaisesta kanadalaisesta pikkukaupungista muutit Suomeen? Miten elämäsi muuttui? Mikä päässäsi liikkui, kun lähdit rakentamaan hirsipalatsia kesken aktiivisimman urasi?
Ja toivon, että nykyään ymmärrämme hieman paremmin, että siellä urheilukentällä tai jäähallissa suorittaa ihminen, eikä jonkin kone, jonka arvo riippuu lopputuloksesta.
”Minusta on hienoa, että urheiluromantiikka on toiminut porttina sille, että monet ovat uskaltautuneet esimerkiksi jäähallille katsomaan peliä, vaikka lätkä ei ole kiinnostanut aiemmin.”
Urheiluromantiikka on nyt kovassa nosteessa. Mistä luulet sen johtuvan?
Luulen, että urheilijat ovat tämän ajan kreivejä, prinssejä ja öljyseikkejä – sankareita, jotka ovat kyllä olemassa, mutta tavoittamattomissa. Kun heidät vielä kuvataan tarinoissa ns. female gazen kautta, heidät saadaan kuulostamaan päiväunimateriaalilta. Tai ainakin omaan korvaani huippu-urheilija kuulostaa romanssin päähenkilön arkkityypiltä: rikas, kuuluisa, komea ja revitty tyyppi, joka saa kaikki ongelmasi katoamaan joko rahalla tai uhkailemalla.
Minusta on hienoa, että urheiluromantiikka on toiminut porttina sille, että monet ovat uskaltautuneet esimerkiksi jäähallille katsomaan peliä, vaikka lätkä ei ole kiinnostanut aiemmin. Urheiluseurojen pitäisi ehdottomasti tarttua tähän ilmaiseksi syliin putoavaan lahjaan, koska kamppailu ihmisten vapaa-ajasta ja rahasta on nykyään niin kovaa, ja viilata ottelun oheistapahtumi, jottauudet tulokkaat kokevat olevansa tervetulleita myös jatkossa. Ja se tarkoittaa, että tarjolla on muutakin kuin kyrsää ja kaljaa.
Kirjasi sijoittuu huippujääkiekon maailmaan. Millaista taustatyötä teit kirjaa varten?
…taustatyötä?
No ei vaineskaan.
Pelisuunnitelma rakentui pitkälle sen varaan, mitä olen toimittajavuosieni aikana (ja ennen sitä) oppinut jääkiekosta ja kiekkoilijoiden arjesta. En usko, että saisin tarinasta koskaan täysin autenttista, koska en ole pelannut itse, mutta halusin kuvata maailmaa niin, että vähintään kaltaiseni ulkopuolinen kokisi Pelisuunnitelman mahdollisimman todentuntuiseksi.
Viimeisen vuoden aikana tein taustahaastatteluja maajoukkuetoiminnan arjesta, kävin paljon keskusteluja kollegoiden kanssa, hain verkosta tietoa NHL:n ja PWHL:n nykytilasta, seurasin aktiivipelaajien somejulkaisuja ja luin sekä kiekkoilijoiden elämäkertoja että haastatteluja.
Faktat myös elivät kirjoitusprosessin aikana. On hieman surkuhupaisaa, että Pelisuunnitelma on ehtinyt olla olemassa niin kauan, että naisten kovin kiekkoliiga on kerennyt vaihtumaan pariin otteseen, ja nyt kotoista Liigaakin myllätään.
”Jos Ilona on rakkauskirje, Jonas on kirjallinen anteeksipyyntö.”
Kerro Ilonasta ja Jonaksesta. Millaisia hahmoja he ovat?
Ilona on rakkauskirjeeni naiskiekolle. Olen aina ihaillut jääkiekkonaisten periksiantamattomuutta ja intohimoa lajia kohtaan. Ilonan kautta halusin kertoa siitä näkymättömästä työstä, jonka he tekevät, vaikka miehiin verrattuna mahdollisuudet pelata kiekkoa ammatikseen ovat marginaaliset.
Toisaalta minua itseäni puhuttelee Ilonassa se, miten pitkään hän yrittää pärjätä yksin eikä halua muiden näkevän heikkouksiaan – siitäkin huolimatta, että hän itse kantaa huolta muista eikä koskaan vaatisi ketään toista pärjäämään yksin. Ilonaa on aina ajanut unelma jääkiekkoammattilaisuudesta, ja tarinan aikana Ilona joutuu pysähtymään ja miettimään, mitä unelma häneltä vaatii ja mitä muuta hän haluaa elämältään.
Jos Ilona on rakkauskirje, Jonas on kirjallinen anteeksipyyntö. Olen ollut toimittaja nyt 15 vuotta, ja siihen aikaan mahtuu paljon virheitä, huonosti muotoiltuja kysymyksiä, tökeröjä analyysejä ja muita töksäytyksiä. Halusin reflektoida sitä, miltä ne ovat tuntuneet ihmisestä, joka on julkisessa ammatissa haluamatta kuitenkaan olla julkisuuden henkilö.
Jonas on rakentanut itselleen hymykuoppaisen ulkokuoren suojaamaan itseään jääkiekon julkiselta puolelta. Tarinan alussa kulissit ovat romahtaneet ja maailma on saanut tietää, ettei Jonas ole se lihaa syövä heteromies, jollaiseksi NHL-tähdet kuvitellaan. Kesän aikana Jonas yrittää käsitellä tapahtunutta, lapsuuttaan ja julkisuutta eri tavoin. Hän on herkkä ja huolehtivainen, mutta ei kykene aina toimimaan paineen alla oikein.
”Kirja on niille milleniaaliäideille, joiden mielestä maailman seksikkäin lause on ’mä hoidan’.”
Kenen toivot erityisesti lukevan kirjan?
Haluan ajatella, että tämä sopii nuorille, jotka eivät yhtään tiedä, mihin suuntaan lähtisivät elämässä, ja toisaalta itseni kaltaisille keski-ikäisille, jotka ovat yrittäneet vielä jatkaa eteenpäin, vaikka ovat jo täysin hajalla.
Kirja on niille milleniaaliäideille, joiden mielestä maailman seksikkäin lause on “mä hoidan”.
Toivoisin, että kirja löytäisi jääkiekon ystävien pöydälle ja herättäisi ajattelemaan omaa suhdetta lajiin. Mitä me oikeastaan ajattelemme jääkiekon olevan? Mitä me vaadimme urheilijoilta?
Ja toisaalta olisi ihanaa, että ihmiset, jotka eivät piittaa jääkiekosta tai inhoavat sitä, antaisivat tarinalle mahdollisuuden ja näkisivät siivun siitä maailmasta, jota itse rakastan.
