Haastattelussa Kaijamari Sivill: Näin syntyi uusi suomennos Rouva Dallowaysta
Virginia Woolfin rakastettu yhden päivän romaani Mrs Dalloway täyttää tänä vuonna 100 vuotta, ja juhlavuoden kunniaksi S&S julkaisee romaanista täysin uuden suomennoksen nimellä Rouva Dalloway. Käännöksestä vastaa muun muassa kirjallisuuden valtionpalkinnon saanut Kaijamari Sivill. Millaista oli kääntää kertaalleen suomennettu, monien rakastama klassikkoteos?
Miltä tuntui tarttua Rouva Dallowayn kaltaiseen klassikkoon?
Olihan se jollain lailla juhlallista – että minun haluttiin suomentavan Virginia Woolfia! Mutta ”What a lark! What a plunge!” Mikä riemu! Mikä sukellus! Heittäydyin pää edellä uppeluksiin Clarissan maailmaan, Virginian kieleen. Vähän myös pelotti. Klassikkoon tarttuminen tuntui tavallista isommalta palalta. Kirja ja kirjailija tietysti olivat tuttuja, mutta vain luettuina. Käännettävänä Woolf on minulle uusi. Vaikka olen suomentanut kaunokirjallisuutta yli 30 vuotta, en osaa kirjaa lukemalla kovin tarkkaan arvioida, millaista sitä on kääntää, millaista on kirjoittaa juuri tämän kirjailijan ajatuksia ja virkkeitä suomeksi. Se yllättää melkein aina. Joskus niukka ja lyhytlauseinen, lukiessa helposti avautuva teksti on tavattoman vaikeaa suomennettavaa, monipolvisesti kirjoitettu taas voi aueta suomeksi oikein sievästi ja vähällä vaivalla. Woolfin kohdalla ei ollut kyse kummastakaan.
En ole tutkija, olen suomentaja ja päätin keskittyä lukuelämyksen välittämiseen parhaan taitoni mukaan, niin kuin aina.
Klassikon status ja uudelleen kääntäminen mietityttivät. Kun teos on satavuotias klassikko, sitä on luettu, tulkittu, ruodittu loputtomasti. Odotetaanko uudelta käännökseltä jonkinlaista otetta siihen kaikkeen? Aiempaa käännöstä suurempaa ”tarkkuutta”? En ole tutkija, olen suomentaja ja päätin keskittyä lukuelämyksen välittämiseen parhaan taitoni mukaan, niin kuin aina.
Teoksesta on olemassa Kyllikki Hämäläisen vuonna 1956 ilmestynyt suomennos, joka varmasti on monille rakas ja tärkeä teos ja toiminut porttina Woolfin muihinkin teoksiin. Siksi sekin mietitytti, lukijoiden suhtautuminen uuteen käännökseen. Päätin kuitenkin olla lukematta aiempaa suomennosta, sillä en halunnut tietoisesti tehdä ratkaisuja, jotka ”uudistaisivat” tekstiä enkä myöskään halunnut säilyttää sen piirteitä säilyttämisen vuoksi. Halusin tehdä oman Dallowayni.
Woolfia kääntäessä alkoi tuntua, että hän haluaa vaikuttaa vahvasti lukijan ajatuksen kulkuun.
Miten kuvailisit Virginia Woolfin kieltä kääntäjän näkökulmasta?
Useimpien kirjailijoiden kohdalla riittää, että hakee ja sisäistää virkkeen ajatuksen ja kirjoittaa sen sitten suomalaisen kieliopin mukaisessa järjestyksessä idiomaattisella suomella. Woolfia kääntäessä alkoi tuntua, että hän haluaa vaikuttaa vahvasti lukijan ajatuksen kulkuun. Välillä hän tahtoo hidastaa, välillä kiihdyttää ja panna ajatukset polveilemaan. Woolf käyttää siinä myös visuaalisia keinoja: puolipisteitä ja sulkumerkkejä. Jouduin sovittelemaan rönsyäviä ja poukkoilevia ajatuksia suomen muottiin niin, että sekä rönsyily että luettavuus säilyvät. Puolipisteiden ja kiilalauseiden ryteikössä taistellessa mietin, että Woolfin teksti on soljuvaa, virtaavaa, mutta se ei virtaa pakottomana kyminä vaan poukkoilevana pikku purona, joka hakee uomaansa, polveilee ja poikkeilee kivien – Virginian tahallaan asettamien pikku esteiden – lomitse. Woolfin kielen hienous on sen rytmissä ja rakenteessa.
Mitkä piirteet Woolfin tyylistä olivat kaikkein haastavimmat kääntää?
Woolfin yhteydessä puhutaan aina tajunnanvirtatekniikasta. Tekstissä ollaan milloin kenenkin päässä, mutta teksti on kuitenkin muodoltaan epäsuoraa kerrontaa. Se on välillä hankalaa. Näkökulmahenkilö saattaa vaihtua aivan yhtäkkiä ja suomen yksi ”hän” ei tahdo millään riittää näihin tarpeisiin. Kyllä se toki onnistuu, ei suomen kielestä ”puutu” mitään oleellista, mutta se vaatii huolellista sommittelua. Jos henkilöt ovat tunnettuja, en halua käyttää pronominin tilalla ”naista” tai ”miestä”, sillä ne usein rikkovat tuttuuden. Kärsivällisesti hinkkaamalla sitä keksii kaikenlaista. Nämä ovat kenties pieniä yksityiskohtia, mutta minusta tuntuu, että juuri tällaisissa asioissa horjuminen luo vaikutelmaa siitä kuuluisasta ”käännöskielestä”, joka ei ole tavoitteena.
Woolfin välimerkki on puolipiste.
Woolf käyttää paljon välimerkkejä. Miten ratkaisit niiden käsittelyn suomeksi?
Woolfin välimerkki on puolipiste. Niitä on kirjassa runsain määrin ja niillä on tässä kirjassa ja yleisesti Woolfin tyylissä oma painokas merkityksensä. Mietin, milloin ne ovat peruskieliopillisia, missä ne taas kantavat Virginian tahtomaa erityistä merkitystä. Se oli välillä hämmentävää, mutta jonkinlaiseen tulokseen pääsin. Pisteen paikkoja en taaskaan tainnut vaihtaa, sillä ajatus kirjailijan päättämästä virkejaosta jonkinlaisena tekstin perusrytmin antajana on iskostunut niin syvälle. Eivätkä Woolfin virkkeet ole niin ahdettuja, ettei niitä saisi hengittämään myös suomeksi. Säilytin siis pitkät virkkeet mutta virkkeen sisällä tietysti vaihtelin osien – sivulauseiden, johtolauseiden, sulkulausekkeiden – järjestystä toivottavasti sotkematta Virginian ajatuksenkulkua liikaa.
Millaista tutkimustyötä teit miljöön ja 1920-luvun arjen yksityiskohtien ymmärtämiseksi?
Lontoo ja brittiläisen yläluokan elämä 1920-luvulla on meille televisiosta ja kirjoista sen verran tuttua, että ajankuvaa ei tarvinnut hirveästi pohtia. Romaanin kieli ei ole leimallisesti vanhahtavaa, mutta autoja mietin: pilkahtaisiko kirjoittamisajankohta niiden nimityksissä: motor car, omnibus – automobiili, autobussi/omnibussi? Entä van, cart – jakeluvaunu eikä pakettiauto? Vaikka lukijan silmään helposti pistää erityisen onnistunut tai epäonnistunut sanavalinta, varsinaiset käännösongelmat ovat enimmäkseen rakenteellisia ja liittyvät siihen, miten luontevasti ja idiomaattisesti teksti etenee, miten hyvin teksti noudattaa suomalaisen selkäytimeen juurtunutta kielitajua ja miten kirkkaasti ajatus välittyy.
