Äitimaa
En minä kaivannut muutosta, en ainakaan tämän kokoista. Minulla oli kaikki hyvin. Jos olisin muuttanut jotain, se olisi ollut sellaista että olisin hankkinut Artekin 80-vuotisjulisteen tilalle Andy Warhol -sitaattijulisteen, ostanut kirjavalehtisen peikonlehden yksivärisen viereen, vaihtanut eukalyptuksen tuoksuisen pyykkietikan bergamotin tuoksuiseen.
Lumi on tyytyväinen elämäänsä lähestyessään neljääkymmentä. Hän rakastaa luovaa työtään ja parasta ystäväänsä Sallaa. Kulmikas, älykäs ja hauska Salla ja kiltti mutta sisältä hurja Lumi ovat olleet toistensa tärkein ihmissuhde kahdenkymmenen vuoden ajan, nähneet kavalkadin toistensa kumppaneita, notkuneet Kallion baareissa, kestäneet yhdessä Sallan rintasyövän.
Yhtäkkiä Lumin koko elämä joutuu myllerrykseen. Hän löytää itsensä Vantaalta tuoreen poikaystävän kanssa, varsin isomahaisena mutta ilman Sallaa. Oma äiti sen sijaan ei pysy poissa edes toivomalla.
Äitimaa syleilee elämän kummallisuutta ja pohtii häpeää, ystävyyttä ja äitiyden merkitystä tavalla, joka saa lukijan nauramaan, itkemään ja harkitsemaan muuttoa Korsoon.
Hersyvä, hulvaton, runsas, räiskyvä. Näillä adjektiiveilla kuvaisin Olga Kokon Äitimaa-romaania. Teksti pulppuilee vaivattoman oloisesti, kun Kokko avaa kertomusta nelikymppisestä kaikin puolin mukavaa elämää elävästä Lumista, joka nostaa korttipakasta sattumakortin. (--) Kokon Äitimaassa erityistä on äitiyden ja raskauden rohkea yhdistäminen seksuaalisuuteen. Kokon Lumi puhuu naisen nautinnon puolesta, naisen oikeudesta nauttia omasta kehostaan. Samalla hän suree itsensä ja erillisyytensä väliaikaista menettämistä.
Anni Valtonen, Helsingin Sanomat
Olga Kokon toinen romaani Äitimaa on huikea, naurattava ja itkettävän inhorealistinen kuvaus nykynaisen äidillistymisestä. Samalla se on kuvaus naisten välisestä vahvasta ystävyydestä ja oman äitisuhteen vaikutuksesta ylisukupolvien.
Heini Savolainen, Me Naiset
Olga Kokko
