Eeva Åkerblad: Amalia, Amalia! tutkii säilyttämistä, näkymätöntä työtä ja muistamista

Amalia, Amalia! on Eeva Åkerbladin ensimmäinen romaani. Sen tapahtumat sijoittuvat rapistuvaan huvilaan, jossa asuu Amalioita kolmessa sukupolvessa. Taloon saapuva dokumentaristi Erik A. Hyvärinen alkaa kuvata asukkaiden arkea, säilömistä, siivoamista, vaatteiden huoltamista ja puutarhanhoitoa. Samalla esiin nousevat eletty elämä, muistot, rakkaudet ja pettymykset.

Pyysimme Eeva Åkerbladia kertomaan tarkemmin romaanin keskeisistä teemoista ja sen syntyprosessista.

Säilyttäminen, muistaminen ja näkymätön työ romaanissa Amalia, Amalia!

Amalia, Amalia! kuvaa muistamista ja säilyttämistä monella tasolla. Mikä sai sinut kirjoittamaan juuri näistä teemoista?

Ensin tulivat kieli ja sen rytmi, Amaliat, talo ja heistä tehtävä dokumentti. Vasta sitten, pitkän kirjoitustyön jälkeen, minulle alkoi selvitä, keitä he oikeastaan ovat, mitä he tekevät ja miksi. Loin teoksen maailmaa paikka, tunnelma ja hahmot edellä, ja niiden avulla saatoin selvittää, mistä teemoista oikeastaan kirjoitan. Ymmärsin, että juuri säilyttämisen kysymys yhdisti niin dokumentin tekemistä, dokumentaristin elämäntilannetta, satoa säilöviä Amalioita kuin heidän vinttiään täynnä kaikenlaista yllättävääkin säilytettävää.

Kun ajattelen säilyttämistä, ajattelen myös rapautumista ja katoamista. Kaikki katastrofit eivät tapahdu kerralla, ja siksi voi olla vaikeaa huomata, mikä on vaarassa tuhoutua ja minkä me haluamme säilyttää – ja millaista toimintaa se vaatii.

Romaanissa on paljon ylläpitäviä töitä – säilömistä, siivoamista ja huoltamista. Miksi halusit tutkia näitä usein näkymättömäksi jääviä töitä?

Yhteiskunnassa tehdään paljon ylläpitävää, usein palkatonta ja sukupuolittunutta työtä, joka helposti jää huomaamatta ja arvostamatta, mutta pitää kaiken koossa ja liikkeellä, lopulta elossa. Kuten romaanissa todetaan, ei tällainen ole mikään mukava harraste vaan selviytymisen kysymys. Halusin myös tuoda kirjallisuuteen tarkkoja kuvauksia tällaisista töistä, kuten mankeloinnista, pölyjen pyyhkimisestä ja sadon säilömisestä.

Talo saati puutarha ei ole silti siisti ja hallittu vaan huomattavan rönsyävä. Vaikka Amaliat yrittävät pitää talosta huolta, on se jatkuvasti luisumassa kaaokseen. He näkevät paljon vaivaa, muttei sekään meinaa aivan riittää. Ja silti vaiva on nähtävä.

Kirjoittaessani mietin paljon myös taitoja ja niiden ylisukupolvista säilyttämistä. Turvapaikka voi olla paitsi talo myös taito: ainakin minusta tuntuu välillä siltä, että ainut missä on järkeä on hillon keittäminen.

Säilöminen tai säilyttäminen ei ole passiivista vaan aktiivista ja luovaa toimintaa, ”melkoista alkemiaa”, kuten Amaliatkin sanovat. Niinkin arkisessa teossa kuin vaikkapa mansikkahillon keittämisessä on minusta jotakin paitsi hurmaavaa myös kummaa ja irvokasta: sehän muuttaa molekyylejä niin, että aineenkierto häiriintyy ja aika pysähtyy.

Amalian talo rakentui unista, muistoista ja vanhoista hirsihuviloista

Amalian talo tuntuu lähes omalta henkilöhahmoltaan. Millaisista paikoista ja mielikuvista talo rakentui kirjoitusprosessin aikana?

Romaanin talossa on omintakeinen tunnelma, jossa kauniiseen ja kotoisaan yhdistyy nyrjähtänyttä ja jopa groteskia, jotakin, josta ei aivan saa kiinni. Talo on yhdistelmä kuviteltua, uneksittua ja totta. Koko romaani lähti liikkeelle siitä, kun minulle unen kynnyksellä valkeni työnimi: Amalian talossa. Tiesin heti, että siinä on suuri, rapistuva talo, ja useampi sukupolvi Amalioita. Olen aina ihaillut Terijoelta siirrettyjä hirsihuviloita, joita on jonkun verran myös kotiseudullani Pohjanmaalla, ja Amalioiden talo vaikutti heti olevan yksi niistä.

Olen lapsena käynyt monissa autiotaloissa ja nuorena ollut mukana siirtämässä sukuni pientä hirsitaloa. Romaanin huvilalla ei ole yhtä esikuvaa, mutta neljän kirjoitusvuoden aikana työskentelin ajoittain sukutalossani ja monessa muussa vanhassa talossa, jotka kaikki vaikuttivat tekstiin omin tavoin.

Kun olin kirjoittanut romaania jo pari vuotta, olin käymässä lapsuudenkodissani ja äitini kertoi nähneensä taas erään toistuvan unen. Siinä hän yrittää epätoivoisesti siivota joen rannalla seisovaa vanhaa koristeellista hirsitaloa, joka tuntuu lahoavan hänen allaan. Sanoin, etten olekaan tainnut vielä kertoa, mistä kirjani kertoo. Hetken mietimme, voisiko talo olla oikeasti olemassa ja yritimme selvittää, missä se on. Taloa ei löytynyt.

Kirjassa dokumentaristi yrittää tallentaa kamerallaan talon ja sen asukkaiden elämää. Mikä sinua kiinnostaa katsomisen, kuvaamisen ja muistamisen suhteessa?

Dokumentaristi Erik A. Hyvärinen yrittää havainnoida Amalioita ja taloa, muttei oikein kykene näkemään itseään ja omaa elämäntilannettaan. Romaanissa on kyse paitsi siitä, mitä nähdään myös siitä, mitä ei nähdä. Aistihavainnot ovat kirjassa läsnä muutenkin kuin katseen kautta, ja esimerkiksi tuoksut ovat tärkeitä.

Dokumentaristilla on tarve paljastaa talon salaisuudet ja luoda yhteys sen asukkaisiin, minkä takana on monenlaisia motiiveja. Hän ajattelee olevansa objektiivinen tarkkailija, vaikka on kaikkea muuta. Minusta oli kiinnostavaa pohtia, miten Amaliat asettuvat hänen katseensa alle, jos asettuvat, ja kuka tilannetta hallitsee. Erikiä ja vanhinta Amaliaa yhdistää myös kysymys siitä, miten heidät muistetaan, jos muistetaan. Kai kaikki lopulta palautuu katoavaisuuteen. Katoavaisuuden rinnalla voi romaanissa nähdä monenlaisia kiertokulun ja keskinäisriippuvuuden kuvauksia.

Hoiva, ylisukupolvisuus ja Amalia-nimen merkitys

Esikoisteoksesi Huolenpitoja käsitteli jo hoivan ja huolenpidon teemoja. Miten koet niiden muuttuneen tai laajentuneen Amalia, Amalia! -romaanissa?

Jos esikoisessani hoivaa valotettiin ennen kaikkea itsehoivan kautta, tutkin tässä romaanissa nimenomaan ylläpitävää hoivaa: toimintaa, joissa ei vain korjata sitä mikä on rikki tai rakenneta uutta, vaan pidetään huolta sellaisesta, joka jo on. Se voi olla monenlaista arkista ja toistuvaa vaivannäköä, joka ehkä huomataan vasta, kun se jätetään tekemättä.

Amalioiden saari peltojen keskellä on jonkinlainen monilajinen pienyhteisö, jossa pidetään huolta toinen toisistaan. Ehkä he pitävät huolta enemmästä, kuin ymmärrämmekään.

Mistä nimi Amalia tuli luoksesi? Mitä se merkitsee sinulle?

Jostakin syystä minulle oli jo alusta saakka selvää, että kaikki talon asukkaat – ja heitä edeltäneet – ovat nimeltään Amalia. Liitin nimeen mielikuvia loistosta ja rappiosta. Myöhemmin olen hahmottanut, että intuitiollani on ollut monta syytä tykästyä nimeen. Se on alun perin goottilainen nimi, ja ”amal” merkitsee ”työtä” ja ”taistelutyötä”.

Amalia mainitaan myös monessa laulussa, joista esimerkkinä M. A. Nummisen ”Amalia menee kumikavaljeerinsa kanssa saunaan”. Lopulta myös muistin, että isosiskoillani oli aikoinaan ollut Amalia-niminen lammas, jota en koskaan ehtinyt tavata. Ehkä Amaliat lymyilevät monissa paikoissa ja ovat vaikuttaneet yllättävän moneen.