Olen virolainen kirjailija, kääntäjä ja toimittaja. Syntynyt Tartossa, nykyään asun Tallinnassa. Olen viettänyt pidempiä jaksoja elämästäni myös Helsingissä, Riiassa ja Pietarissa. Pidän kaikista näistä, vaikka usein rakkauden kaupunkiin ymmärtääkin vasta myöhemmin. Opiskelin Helsingissä vuosina 1991-1997 ja valmistuin dramaturgiksi Teatterikorkeakoulusta. Helsinki on minulle monessa mielessä tärkeä kaupunki, muun muassa siksi, että siellä minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni oma huone. Ja kuten Virginia Woolf on todennut, naisella on oltava rahaa ja oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa fiktiota. Kenties siitä tämä kaikki alkoikin. Vaikka saattaakin kuulostaa oudolta, suomi oli ensimmäinen kaunokirjallisuuden kieleni: koulun aikana oli helpompaa ja nopeampaa kirjoittaa tekstit suoraan suomeksi. Kielet ovat sekä intohimoni että työni. Olen opiskellut lisäksi kääntäjä-kustannustoimittajaksi Tallinnan yliopistossa ja työskentellyt m.m. kulttuurisihteerin, kustannustoimittajan ja kouluttajan tehtävissä. Kirjoittamisen ohella käännän kaunokirjallisuutta pääasiassa espanjan, suomen ja englannin kielistä. Mielenkiintoisimmat haasteet ovat olleet Carlos Ruiz Zafónin, Javier Maríasin, Roberto Bolañon, Jorge Luis Borgesin ja Jukka Viikilän teosten vironnokset. Minulta on ilmestynyt viroksi kaksi romaania: Vene veri (Venäläinen veri, Varrak, 2011) ja Linnade põletamine (Korttitalo, Varrak, 2016) sekä runokokoelmat Naised teel (Naisia tiellä / Naisia teellä, EKSA, 2015) ja Vihm ja vein (Sade ja viini, EKSA, 2015). Novellejani on julkaistu virolaisissa kirjallisuuslehdissä, erilaisia tekstejäni on ilmestynyt m.m. englanniksi, saksaksi, suomeksi, espanjaksi, venäjäksi, latviaksi ja unkariksi. Friedebert Tuglaksen novellipalkinnon sain vuonna 2013 ja Vuoden kirjailija -kunniamaininnan romaanistani Korttitalo vuonna 2016. Olen ollut m.m. Viron Kulttuurirahaston proosapalkinnon (2012) ja käännöspalkinnon (2018) sekä Virumaa-kirjallisuuspalkinnon (2012, 2017) ehdokkaana.
Miksi kirjoitat? Kun minulta kysytään, miksi kirjoitan, vastaan yleensä: jos suinkin mahdollista, en kirjoita. Mutta silloin, kun en voi toisin, kun kirjoitan, kirjoitan ymmärtääkseni, palatakseni, matkustaakseni.
Miksi kirjallisuus on tärkeää? Kirjallisuus on vapautta, se on mahdollisuus elää monta elämää ja vastata kysymyksiin, joihin emme todellisuudessa välttämättä saa vastauksia. Parhaimmillaan kirjallisuus antaa mahdollisuuden kokea myöskin sen, miten kirjoitetut tarinat eivät lopu siihen, kun kirjailija kirjoittaa loppu, vaan miten ne joskus vasta alkavat siitä.
