Aki-Pekka Sinikoski

Aki-Pekka Sinikoski (1978) on kahden lapsen isä, kirjailija ja valokuvataiteilija, joka rakastaa merta ja tuulta. Vuonna 2019 Sinikoski sai tyttäreltään Maailman paras kirjailija -palkinnon, jota hän säilyttää työpöydällään.
Sinikoski on opiskellut Taideteollisessa korkeakoulussa, nykyisessä Aalto-yliopistossa, ja Bergenin taideakatemiassa Norjassa. Hänen valokuvia on ollut esillä muun muassa Sydneyssä, New Yorkissa ja Moskovassa. Vuonna 2020 hänellä on New Ghosts -valokuvanäyttelyitä myös eri puolella Suomea, esimerkiksi Helsingissä Galleria Hippolytessä. Kyseisen valokuvasarjan parissa hän on työskennellyt tyttärensä Astridin kanssa vuodesta 2011. Kyllä, juuri sen saman tyttären, jolta hän sai myös ensimmäisen merkittävän kirjallisuuspalkintonsa.

Miksi kirjoitat?
Kertoakseni tarinoita ja rakentaakseni maailmoja. Se on leikeistä kaunein ja paras. 

Olen ollut parantumattoman nostalginen jo lapsena, jolloin vietin kaikki lapsuuteni kesät saaristossa vanhempieni vanhalla kalastusaluksella. Opin jo hyvin nuorena, että jos teen saareen nuotion ihmiset kokoontuvat pimeän tullen sen ympärille kertomaan juttuja. Joka ilta sytytin nuotion ja joka ilta sain kuulla uusia tarinoita. Painoin nämä kesällä kuulemani tarinat mieleen ja kerroin niitä syksyllä kavereilleni kaupungissa, kun koulut alkoivat. Uskoakseni teen tätä samaa edelleen niin valokuvien kuin tekstinkin suhteen. Tallennan tarinoita, kerron niistä muille ja toivoakseni tuon samalla valoa ja merkitystä heidän elämään.

Miksi kirjallisuus on tärkeää?
Minulla on sellainen aavistus, että sanat rakastavat vapautta. Minä puolestani rakastan sitä tunnetta, kun saan asetettua sopivat sanat oikeaan järjestykseen. Parhaina päivinä voin olla sanoistani ylpeä. Seurata kuinka ne pystyvät kuljettamaan ihmisiä paikkoihin, joissa he eivät ole aiemmin käyneet. Huomata kuinka sanat pystyvät välittämään tunteita ja synnyttämään uusia ajatuksia. Pidän myös siitä, että välillä nuo kurittomat kirjaimet ja sanat hyppivät leikkisän anarkistisesti silmien edessä, riveiltään, synnyttäen kuin vahingossa uusia lauseita, uusia merkityksiä. Asioita, joita edes niiden kirjoittaja ei tiennyt. 

Miten kirjoittamasi tarinat eroavat valokuvasarjoistasi?
Yksi suurimmista eroista on se, miten näitä tarinoita luetaan. Se miten kuva tai teksti niitä lukevalle hahmottuvat. Tekstissä tarina syntyy ikään kuin sana ja lause kerrallaan. Se mitä seuraavassa lauseessa kerrotaan ei ole olemassa ennen kuin olet lukenut sen. Valokuva puolestaan paljastaa kertakatsomalla heti jonkinlaisen yleiskuvan, joka tarkentuu mitä pidempään kuvaa tutkii. Valokuvalla on myös aina melko vahva suhde todellisuuteen. 

Ovatko sanat suurempia kuin valokuvat?
Joskus. Toisinaan taas valokuvat ovat vahvempia. Kummallakin välineellä on selkeästi omat vahvuutensa ja ominaispiirteensä. Kummankin suhteen on minun näkökulmastani kyse kommunikoinnista. Siinä missä sanat tuntuvat lukiessa olevan ikään kuin aktiivisina silmien alla, juuri tässä hetkessä, on valokuva lähes poikkeuksetta kiinni menneessä. Valokuva on kuin kiikkustuolissa istuva vanhus, joka kertoo meille innostuneen seikkaperäisesti aina uudestaan ja uudestaan samaa tarinaa omasta nuoruudestaan. Valokuva kertoo jostakin, joka on ollut. Teksti uskoakseni vihjaa, että jotain on, juuri tässä hetkessä jona luet. 
Rakastan molempia välineitä myös siksi, että kummatkin pystyvät pysäyttämään ajan. Parhaimmillaan jopa muuttamaan jonkun elämän tai maailman - edes hetkeksi.