Erkka ja Miisa menevät aina torstaisin tädin luo. Siellä on lastenhuone vaan ei lapsia, vaatekaappi josta kuuluu välillä rapinaa – ja täti, joka mielellään kertoo tarinoita.
Erkka tietää, että täti usein juksaa. Mutta entä jos hänen kertomansa tarinat ovatkin totta? Kun lapset jäävät yökylään, vaatekaappi alkaa tuntua tosi pelottavalta. Ja keskellä yötä kuulostaa siltä, kuin jokin liikkuisi komerossa.
Karmiva komero on lämmin kertomus vilkkaasta mielikuvituksesta ja siitä, kuinka joskus tarvitaan apua, jotta voi erottaa tarun ja todellisuuden toisistaan.
Palkittujen Ellen Strömbergin ja Hanna Klinthagen kuvakirja käsittelee pelkoa, mutta myös sitä, miten vaaralliselta tuntuva voi muuttua nauruksi turvallisessa sylissä.
Ellen Strömberg sai idean Karmiva komero -kirjaan rannalla Italiassa
Tarinan idea syntyi kävelyllä rannalla Italiassa. Millainen tarinan ensimmäinen versio oli?
Ensimmäinen versio muistutti melko paljon kirjassa olevaa tarinaa, mutta se oli huomattavasti pidempi ja jaarittelevampi. Tiesin vain, että kyseessä oli idea, mutta en sitä, millainen idea. Luulen kirjoittaneeni ensimmäisen version ihan tavalliseen Google-dokumenttiin. Sitten se odotti pari päivää jatkoa, mutta tajusin melko nopeasti, että tässä oli koko tarina. Se on pieni kupla, eikä sellaisia pidä yrittää puhaltaa liian suuriksi, sillä silloin ne puhkeavat.
Kirjoitat lapsille, nuorille ja aikuisille. Mikä kuvakirjamuodossa houkutteli sinua?
Olen omassa kirjoittamisessani melko visuaalinen, tai näen usein melko selkeitä kohtauksia mielessäni riippumatta siitä, mitä kirjoitan. Siksi tämä tuntui aika luontevalta. Pidän myös todella paljon kuvakirjojen lukemisesta ja fanitan monia kuvittajia, muun muassa Hannaa!
Pelko ja mielikuvitus ovat läsnä monen lapsen elämässä. Mitä halusit tutkia lasten ja tädin välisessä suhteessa?
Se tuntuu olevan toistuva teema lastenkirjoissani, nämä vanhempien lisäksi tärkeät aikuiset. Minulla itselläni on läheisiä suhteita sisarusteni ja ystävieni lapsiin, ja se on rikastuttanut elämääni valtavasti. Erkkaa ja tätiä yhdistää myös se, että molemmat ovat nähneet hyvin vilkkaan mielikuvituksen hyvät ja huonot puolet.
Tämä on ensimmäinen kuvakirjasi. Miten työskentelit Hannan kanssa?
Kysyin Hannalta, haluaisiko hän kuvittaa kirjan, ja hän vastasi kyllä. Luulen, että me molemmat pidämme siitä, ettei kummallakaan ole käsissään selvää oikeaa vastausta, vaan annamme toisen puuhailla oman työnsä parissa.
Hanna Klinthage mielikuvituksen ja todellisuuden kuvittamisesta
Kuvitustyössään Hanna Klinthage tarttui tunteeseen, joka alkaa kasvaa, kun Erkka kuulee ääniä komerosta ja mielikuvitus lähtee liikkeelle.
Miten lähestyit tarinaa, joka liikkuu mielikuvituksen ja todellisuuden välillä?
Etsin aina tarinasta tiettyä perussävyä tai tunnetta, jota lähden sitten työstämään ja visualisoimaan. Erkka kuulee komerosta lepattavaa ja raapivaa ääntä, joka jää kaikumaan hänen mieleensä. Siitä kasvaa hankala, voimistuva tunne. Minulle sillä ei ehkä ole merkitystä, onko kyse mielikuvituksesta vai todellisuudesta.
Miten lähestyt uutta toimeksiantoa? Mitä kaikkea mietit ennen kuin aloitat?
Aloitan lähes aina miettimällä paikkaa. Luon itselleni epämääräisen kuvan ympäristöstä ja annan sitten hahmojen muuttaa sinne. Suuri osa prosessistani on kuvan ulkopuolelle jäävän maailman rakentamista. Mietin yksityiskohtia, jotka eivät ehkä koskaan näy valmiissa kirjassa mutta jotka auttavat minua tekemään kokonaisuudesta uskottavan. Se on hauska vaihe, jossa voin päättää, miten kaikki liittyy yhteen ja miltä se näyttää.
Millaista yhteistyö Ellenin kanssa on ollut?
Se on ollut todella inspiroivaa. Ellenin tekstissä on runsaasti sekä yksityiskohtia että emotionaalista syvyyttä. Pidän hänen kyvystään kirjoittaa tavalla, joka tuntuu luontevalta ja suoralta.
Mitä tekniikoita käytät Karmiva komero -kirjan kuvituksessa?
Työskentelen analogisesti guassilla ja rakennan kuvat kerroksittain, hieman kollaasin tapaan. Näin voin pitää kuvan pidempään avoimena ja muuttaa tai vaihtaa yksityiskohtia ilman, että minun tarvitsee aloittaa alusta.
