Mari Pulkkinen

Olen suomalaiseen suruun väitöskirjan verran perehtynyt humanisti ja uskontotieteilijä. Kirjoitan, koulutan ja puhun työkseni kuolemansurusta aiheesta, joka on nykysuomalaisille vaikea ja vaiettu. Suru on minulle totta myös henkilökohtaisesti ja siksi enemmän kuin työtä. En ole ainoastaan valinnut aihettani, vaan elämä on viettänyt sitä kohden. Tapaani tarkastella surua määrittääkin painokkaimmin se, että olen sureva äiti, tytär ja ystävä.
Intohimoni on olla luomassa uudenlaista surukäsitystä ja pystyä perustelemaan se tieteellisesti pätevin argumentein ja kirjoittaa tästä kaikesta kielellä ja sanoilla, joista läheisensä menettäneet tavoittavat jotakin tuttua. Haluan rakentaa ymmärrystä siitä, että surussa on kyse tilapäisen häiriötilan sijaan olemisen tilasta, joka ei tarvitse tavoitetta eikä päämäärää. Suru ei ole minulle tehtävä työ eikä suoritettava prosessi vaan toinen toiseensa kiintyvän ihmisolennon osa. Uskon ajattelutavan helpottavan läheisensä menettäneitä ja tarjoavan hedelmällisen maaperän aidolle myötätunnolle surevia kohdattaessa.
Surun lisäksi elämässäni on paljon iloa ei vähiten pakahduttavan rakkaan perheeni ja merkityksistä täyden työni ansiosta. Sataprosenttisen savolaiset geenit takaavat sen, että elämän raadollisuuden rinnalla kulkee vastaanpanematon riemuntaju. Toisin kuin olemme taipuvaisia ajattelemaan, murhe ei sulje pois hyvää ja kaunista vaan valaisee ne entistä kirkkaammin. En koekaan olevani onnellinen suruistani huolimatta vaan myös niiden vuoksi.   
 
Mari Pulkkinen

Surun sylissä