Lapsuus

Tove Ditlevsen (1917--1976) on Tanskan rakastetuimpia kirjailijoita, eikä ihme. Melankolinen pienoisromaani tavoittaa tunnistettavasti sen, miten lohduttomalta lapsuus tuntuu. Ilmaisu on runollista, mutta ei sievistelevää, vaan herkkää, tarkkaa ja tiivistä. Katriina Huttusen suomennos saa jokaisen lauseen tuntumaan lahjalta lukijalle.

Silvia Hosseini, Image

Vaikka Ditlevsen kattaa kasvunsa varhaisimmista muistoista rippijuhliin 142 tiiviillä sivulla, minusta tuntuu, etten ole ikinä lukenut tällaista lapsuuskuvausta. En mitään näin raakaa, absurdia ja kaunista.

Suvi Ahola, HS

Tämän kirja pulpahtelee esiin tuttavapiirissäni ja aina siitä sanotaan: En ole lukenut aikoihin mitään näin hyvää. Luin kuukausi sitten ja vieläkin nousee mieleen.

Niina Repo, Kaleva

Pienoisromaani vie lukijansa elävästi keskelle 1920-luvun Kööpenhaminan työläiskaupunginosaa. Minäkertoja Tove on mielikuvituksekas, tunteikas lapsi, joka haaveilee kirjailijan ammatista, mutta jolle ei ole juuri hyviä kortteja elämässä jaeltu. Lapsuutta kuvataankin kirjassa asiaksi, joka “tarttuu kuin haju ja josta ei pääse eroon”.

Keski-Uusimaa

Arvokkainta, mitä omistamme, on eletty elämä. Kun koetun merkityksen oivaltaa, siitä syntyy kestävin kirjallisuuskin. Sen todistaa nykyklassikon asemaan nostetun tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917-1976) muistelmatrilogian ensimmäinen osa. Perhe-elämän lainalaisuudet välittyvät vahvasti. Äidistä, isästä, veljestä ja muusta lähisuvusta piirtyy kaunistelemattomia muotokuvia niukoin, tarkoin vedoin. Ilmaisu tuntuu yllättävän modernilta. Siitä on kiitettävä myös kääntäjää. Lopputulos on paljas ja kaunis, samaan tapaan kuin turhasta puhdistettu pala jalokiveä on.

Anelma Järvenpää-Summanen, Maaseudun Tulevaisuus

Jos pidit Elena Ferranten Napoli-sarjasta, pidät todennäköisesti myös Tanskan rakastetuimpiin kirjailijoihin lukeutuvan Tove Ditlevsenin (1917--76) omaelämäkertatrilogiasta. Nyt ilmestynyt ensimmäinen osa on tiivis kokonsa puolesta (142 sivua), mutta varsinkin tunnelmaltaan. Se on näennäisesti helppo, kronologinen ja minä-muotoinen, mutta tällä kertaa vähemmän on enemmän.

Mirka Heinonen, Kotiliesi

Tanskalaisessa työläisperheessä kasvaa 1930-luvulla poikkeuksellinen tyttö. Omaelämäkerta kuvaa herkästi lapsen vaistonvaraisia keinoja selvitä ympäristössä, jolle hän ei ole itsenään näkyvä. Niin perheen kuin yhteisönkin henkinen ja materiaalinen vaihtoehdottomuus on pakkopaita lahjakkaalle lapselle. Lue tämä.

Sirpa Numminen, Viva

Arvostetun tanskalaiskirjailijan 1970-luvulla kirjoittaman autofiktiivisen Kööpenhamina-trilogian avauksessa alkaa työläisperheen tyttären kasvu taiteilijaksi. Millintarkassa pienoisromaanissa elämä on köyhää ja karua, selkäsaunat rajuja ja suhteet vaikeita. Lohtu löytyy runoista. Seuraava osa ilmestyy talvella.

Joel Karppanen, Oskari Onninen & Tuija Siltamäki, Ylioppilaslehti