Selittävät miehet ja keskeneräinen maailma

”Haluaisin kirjoittaa jonkun muun aivoilla”, kerroin kollegoille jonkin aikaa sitten. Olin väsynyt tapaani ajatella ja rakentaa tekstiä, pelkäsin toistavani itseäni ja janosin vaihtelua, jonkinlaista uutta ja erilaista tapaa kirjoittaa. Millaisia maailmoja voisinkaan luoda, jos saisin joksikin aikaa lainaksi jonkun toisen ihmisen mielen!

Uskoin, että puheeni jäisi tyhjäksi valitukseksi – erilaiset säännönmukaiset turhautumiset ovat nyt vain tuntuneet kuuluvan kirjailijan ammattiin. Mutta sitten minulle tarjottiin teosta suomennettavakseni.

Aiempi kokemukseni tekstien suomentamisesta rajautui lyhyisiin katkelmiin, joita olin tulkinnut Toinen elämä -kirjaani varten lähinnä yhdysvaltalaisten kirjailijanaisten omaelämäkerrallisista teoksista. Silloin käsikirjoituksen marginaaliin oli ilmestynyt kustannustoimittajan ilahduttava merkintä. ”Sinähän voisit joskus suomentaa meille!” Ajatus tuntui heti oikealta, ja vähän myöhemmin idea konkretisoitui tarjoukseksi. Haluaisinko suomentaa Rebecca Solnitin feministisen klassikkoesseekokoelman Men explain things to me Kustantamo S&S:n ohjelmaan?

Kyllähän minä halusin. Eikö suomentaminen olisi juuri sitä, kirjoittamista jonkun muun aivoilla? Omat käsikirjoitukseni sattuivat tuolloin sopivasti lepäämään, ja ryhdyin työhön käytännössä saman tien. Sukelsin pää edellä Solnitin maailmaan, epävarmana ja innostuneena, halukkaana oppimaan ja omaksumaan uutta.

”Pidän tällaisista välikohtauksista”, Solnit kertoo kokoelman nimiesseessä kuvattuaan ensin tapauksen, jossa eräs jaaritteleva mies esitteli Solnitin teosta Solnitille itselleen eikä ollut millään uskoakseen, että arvostettu kirjailija ja kuulijan rooliin valittu nelikymppinen nainen voisivat olla yksi ja sama ihminen. ”Salakavalat ja vaikeasti havainnollistettavat voimat luikertelevat silloin esiin ruohikosta, ja ne voi nähdä yhtä helposti kuin kokonaista lehmää sulattelevan käärmeen tai elefantin matolle kakkaaman läjän.”

Solnitin tapa kirjoittaa on spontaani ja innostava, tunnevoimainen, kiihkeä ja analyyttinen, tuttavallinen ja runollinen. Esimerkeillä, kielikuvilla ja terävillä havainnoilla hän maalaa lukijalle kuvan maailmasta, jossa tasa-arvo- ja ihmisoikeustyö on välttämätöntä ja pahasti kesken.

”Jotkut naiset häivytetään vähän kerrallaan, toiset tuhotaan yksin tein. Jotkut ilmaantuvat uudelleen näkyviin. Heistä jokaisella on vastassaan kadottavia voimia, jotka kertovat tarinan heidän puolestaan tai kirjoittavat heidät ulos rakentamastaan tarinasta, jossa heille ei kuulu sukuhistoria, miesten oikeudet tai lain suoja. Kyky kertoa oma tarina sanoin tai kuvin on kapinallinen teko, voitto jo itsessään.”

Vaikka Solnitin kokoelman pääasiallinen vaikutus lienee se, että lukijan (ja suomentajan!) feministinen toimintatarmo vahvistuu, kaikkein läheisimmän suhteen solmin esseeseen, jossa hän käsittelee Virginia Woolfia. Laadin esseen ensimmäisen suomennosluonnoksen ollessani yksin matkalla, ja ajatukset eksymisen ja päämärättömän vaeltamisen merkityksestä lomittuivat omiin harha-askeliini keskisuuressa espanjalaisessa kaupungissa.

”Kadulla käveleminen voi olla tapa antautua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja jopa poliittiseen toimintaan, kun marssimme yhteisen asian vuoksi esimerkiksi kansannousujen, mielenosoitusten ja vallankumousten aikaan. Se voi silti olla myös tapa haaveilla, kuvitella ja kuulla itsensä. Ulkomaailman kehotusten ja keskeytysten sekä sisäisten kuvien, halujen ja pelkojen virran välille syntyy eräänlainen duetto. Joskus ajattelu on ulkolaji, fyysinen sellainen.”

Tulevat matkani näyttävät jäävän ilmastosyistä vähiin, mutta sama essee on myös hyvää lääkettä ilmastoahdistukseen. Solnit perustelee vakuuttavasti, ettei luottamus positiivisen muutoksen mahdollisuuteen (mitä tarvitsemme juuri nyt kenties enemmän kuin koskaan) vaadi varmuutta lopputuloksesta.

”Oma toivoni perustuu sille, ettemme tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja että epätodennäköisiä ja vaikeasti kuviteltavia muutoksia ilmenee varsin säännöllisesti. Epävirallinen maailmanhistoria osoittaa, että asialleen omistautuneet ihmiset ja kansanliikkeet voivat muovata historian kulkua ja ovat tehneet niin, vaikka ennalta ei tiedetäkään, miten ja milloin voittaminen on mahdollista ja kauanko se vie aikaa.”

Viime vuosina Solnit onkin valjastanut tätä ajatteluaan yhä selkeämmin voimanlähteeksi ilmastokriisin kohtaamiseen ja ratkaisemiseen.

Suomennoksen monet työstökerrat tekivät teoksesta minulle henkilökohtaisen. Jos kokoelman tulkitseminen ei lopulta aivan ollutkaan Solnitin aivoilla ajattelemista – jouduin tyytymään omiini – sain kuitenkin ajatella hänen rinnallaan. Miehet selittävät minulle asioita näyttää maailman keskeneräisenä mutta on samalla tehokasta vastalääkettä apatiaan ja passiivisuuteen. Se saa käärimään hihat ja ryhtymään työhön.