Lumotun maailman raunioilla

Miten puhua luovuudesta, inspiraatiosta ja kirjoittamisesta, kun aikamme rationaalisuus vaatii puhetta kovasta työstä, pohtii Piia Leino.

Ryhdyin kirjoittamaan kaunokirjallisuutta, koska mieleni maisemat sijaitsivat miellyttävän kaukana tämän maailman melskeestä. Paradoksaalista kyllä, olen tänä keväänä pikemminkin puhunut julkisesti kirjoittamisesta kuin kirjoittanut.

Kirjoista puhuminen tuntuu minusta aina jotenkin valheelliselta, koska en oikeastaan itsekään tajua luomistyötä. Entisaikojen taiteilijat puhuivat muusista, inspiraatiosta ja jumalallisista näyistä, mutta meidän järkeä palvova aikamme tuntuu odottavan kirjailijoilta rationaalisia vastauksia ja niitä me sitten annamme.

Puhun usein haastatteluissa siitä, millaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä kirjoissani käsitellään ja kuinka monta vuotta työstin kirjaani. Harvemmin kerron, millä tempuilla houkuttelen alitajunnan kuvia esiin ja kirjoittelen niitä öisin käsiin osuville lappusille. Sanojen soinnin nautinnosta ja kerrostalon seinillä leikkivistä inspiroivista valoista ja varjoista en puhu koskaan, koska en tahdo vaikuttaa höyrähtäneeltä.

Kollegani näyttävät menevän vielä pitemmälle. Lukuisissa kirjailijahaastatteluissa vakuutetaan, että kirjoittaminen on perslihaksia vaativaa puurtamista eikä inspiraatiota parane odotella. Kenties tämän inhorealistisen kuvan on tarkoitus vakuuttaa yleisö ja apurahanantajat siitä, että kirjailijan työ on kovaa työtä ja teksti vaivalla tuotettu hyödyke siinä missä kännykkä tai makkarakin.

Frank Martela kirjoittaa kirjassaan Elämän tarkoitus lumotusta maailmasta, jossa entisaikojen ihmiset elivät. Kun tieteellinen maailmankuva ei vielä määritellyt ajattelua, jumalat ja henkiolennot olivat arkipäivää ja todellisuudessa merkitystä, jota me emme näe.

Taiteilijan työ on ehkä ollut lumotun maailman viimeisiä linnakkeita, samalla tavoin järjen tuolla puolen kuin uskomme romanttiseen rakkauteen. Nyt lumous tekee kuolemaa noillakin osa-alueilla: Parisuhteista puhutaan yhä useammin hoitamista vaativina projekteina ja taiteilijan työstä työnä muiden joukossa.

Koska taiteessa kuitenkin parhaimmillaan on yhä outoa kimmellystä, sille on keksittävä selitys. Yksilökeskeisessä maailmassa selitykseksi tarjotaan tekijän lahjakkuutta. Markkinoille tulvii elokuvia, joissa ihastelemme Juicea, Freddie Mercurya, Elton Johnia ja muita suuria taiteilijoita. Elokuvien kliimaksi on hetki, jolloin suuri yleisö tajuaa taiteilijan lahjat, jotka katsoja on tietenkin tiennyt alusta pitäen.

Itsekin olen saanut kuulla olevani lahjakas, mutissut vastaan ja luopunut yrityksistä. Jos usko yksilön lahjakkuuteen tuo meidän aikaamme ripauksen lumousta, olkoon. Onhan lahjakkuus hauska sana, viittaus yliluonnollisiin lahjojen jakajiin.

Oikeasti en usko, että taiteen ihme on peräisin taiteilijasta itsestään. Hän on vain kanava, jonka läpi maailman ja vuosisatoja kerrostuneen kielen kauneus virtaavat. Jos hyvin käy, taiteilijaa ajaa inspiraatio, mutta sen mukana ei tule käyttöohjeita ja siksi ihmeen kanavoimiseen vaaditaan myös valtava määrä työtä.

9789515250049
Piia Leinon Yliaika kertoo Suomesta vuonna 2052.