Marianne Peltomaa

Marianne Peltomaa (s. 1951) opiskeli biologiaa ja biokemiaa Åbo Akademissa, joka on myös yksi hänen varhaisista työpaikoistaan. Hän toimi myös peruskoulun yläasteen opettajana Ahvenanmaalla ennen kuin runsaat 30 vuotta sitten meni kustannusliikkeeseen töihin. Nykyään hän on Schildts & Söderströmsin oppikirjaosaston päällikkö. Kirjailijana Peltomaa esiintyi ensi kertaa 1990 runokokoelmalla Det redan sagda, mutta jo seuraava kirja oli proosamuotoinen. Jotkut kriitikot ovat luonnehtineet häntä yhteiskunnan kuvaajaksi, toiset käyttävät sanaa arkirealistinen. Romaanit käsittelevät hyvin erilaisia aiheita ja sijoittuvat monenlaisiin ympäristöihin, sellaisiin kuin Hämeenlinnan naisvankila sotavuosina tai erään adoptioperheen muodostuminen ja alkuajat Calin kaupungissa Kolumbiassa. Trilleriin vivahtavasta romaanista Trappan oli vain lyhyt askel rikoskirjoihin, joiden päähenkilö on suomenruotsalainen poliisi Vera Gröhn. Peltomaan tuotannossa on myös muutama lastenkirja, joihin innoitus tuli liikunta- ja maratonharrastuksesta.
 
Mikä on pääasia kirjoittamisessasi?
Kertomus on kaiken ydin. Useimmiten se muotoutuu romaaniksi, toisinaan rikosromaaniksi, joskus harvoin lyhytproosaksi. Idea, heräte, mielikuva mikä sitten kirjoittamisen sysääkin liikkeelle määrää tekstin muodon, ja muoto kulkee yhtä jalkaa sisällön kanssa. En esimerkiksi ole koskaan päättänyt kirjoittaa rikosromaania, vaan rikosromaani on ollut idealleni ainoa oikea muoto. Kertomuksen henkilöt ovat ytimen ydin; he syntyvät kertomuksesta ja synnyttävät sitä edelleen. Aivan yhtä elimellinen osa tarinaa on yhteisö, jossa henkilöhahmoni elävät, riippumatta kirjan lajityypistä. Tapahtumahetki on useimmiten nykyaika, mutta kun teksti on kirjoitettu, se muuttuu välittömästi menneeksi. Siksi minua kiinnostaa aina vain enemmän sellainen, mikä on ajatonta ja läsnä kaikissa ihmisissä ja ihmisyhteisöissä.
 
Miksi kirjallisuus on tärkeää?
Jos ajattelen asiaa yleisellä tasolla, niin tuntuu, että lukijat, kirjailijat, kriitikot ja tutkijat ovat sanoneet kaiken jo moneen kertaan. Jos taas puhun omasta itsestäni, kyse on rauhasta, jonka saavutan kirjoittaessani. En ole koko ajan rauhallinen lukiessani tai kirjoittaessani, vaan vastustelen ja joudun tunteiden valtaan. Rauha merkitseekin sitä, että saan keskittyä tiettyyn aiheeseen, tiettyihin henkilöihin ja ihmissuhteisiin jotka tiivistävät ja laajentavat kokemuksiani. Nostavat esiin sellaista, mitä en ole ennen huomannut, tai vahvistavat jotakin, jonka jo tiedän ja tunnen. Kaikki muu on taustahälyä, jonka olen oppinut eliminoimaan, jos vain saan tilaisuuden. 
 
Miten ruotsinsuomalainen kirjallisuus mahdollisesti eroaa muusta kirjallisuudesta?
Se riippuu paljolti lukijasta. Kirjailija kirjoittaa ja synnyttää jonkin lajin kirjallisuutta. Kieli ja erilaiset tunnisteet lyövät kirjoitettuun kulttuurisen leimansa, joka voi tuntua joistakin lukijoista vieraalta aivan riippumatta siitä, kuka tekstin on kirjoittanut ja missä. Jollekin on aivan marginaalista sellainen, mikä toiselle on hyvin keskeistä, jne. 
 
Palkintoja
Svenska litteratursällskapetin palkinto romaanille Juni 1997 ja En riktig familj (Oikea perhe) 2003. Romaani Resan (Matka) oli ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi 1999 ja rikosromaani Inget ljus i tunneln (Ei valoa tunnelissa) oli Suomen ehdokas pohjoismaisen rikosromaanipalkinnon Lasiavaimen saajaksi vuonna 2005. 
 
FST5 on tehnyt kaksiosaisen pienoissarjan rikosromaanin Inget ljus i tunneln pohjalta. 
 
Marianne Peltomaa

Kuva: Cata Portin Lataa painokelpoinen kuva

Pikkukoutsi