Voiko ihmisellä olla liian kivaa?

Tunteet ovat ärsykkeitä. Tunteita ei herää, jos lillumme jatkuvasti oman mielihyvän aalloissa ja keskitymme ruokkimaan sitä, kirjoittaa työhyvinvointivalmentaja ja kirjailija Pia Koponen.

Eräässä blogikirjoituksessa kyseltiin, miksi mukavuusalueeltaan pitäisi poistua. ”Eikö ihmisellä saa olla mukavaa edes omalla mukavuusalueellaan?” Olen törmännyt samaan pohdintaan muissa yhteyksissä, myös omalla kohdallani.
Istuin ystävieni kanssa viettämässä iltaa. Vaihdoimme kuulumisia pitkän tauon jälkeen. Yksi meistä oli osallistunut tantrakurssille. Hän kertoi, että alussa osallistujien piti mennä vuorotellen toistensa eteen ja riisuutua. Tehtävään kuului myös se, että samalla piti kertoa muille, mistä itsessään pitää ja mistä ei, sekä perustella mielipiteensä.
Parahdin posket ja korvat punaisina. Pelkkä ajatus sai hengen salpaantumaan. Totesin ääneen, etten pystyisi tekemään harjoitusta. Ystäväni oli toista mieltä. Hän lisäsi, että jokainen sai valita itse, minkä verran riisui. Kun kaikki tekivät saman, tilanne oli tuntunut luonnolliselta.
Jep. Olen sitä mieltä, että moinen on kaukana luonnollisesta. Tuo jos mikä menisi oman mukavuusalueeni ulkopuolelle!
Kun varvas ylittää mukavuusalueen rajan ja siirrymme kohti tuntematonta ja uutta, tekee mieli kiemurrella omissa nahoissaan ja jättää jotakin tekemättä epämiellyttävien tai ennestään vieraiden tuntemusten vuoksi. Niissä hetkissä ei tarkkaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Aina ei kenties tule ajatelleeksi, että nykyinen mukavuusalue on joskus ollut kaikkea muuta kuin mukava.
Muistele hetki, miltä tuntui aloittaa opiskelut uudessa koulussa, mennä uuteen työpaikkaan, sopia treffit ihastuksen kanssa, muuttaa uuteen kaupunkiin tai matkustaa ensimmäistä kertaa ulkomaille.
Ellet olisi koskaan ottanut sitä ensimmäistä askelta, harjoitellut sietämään tunteita, joita hyppy tuntemattomaan nostattaa pintaan, et olisi tänään siinä missä olet nyt.
Olen aina silloin tällöin päättänyt usuttaa itseni tietoisesti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle erilaisin tavoin. Ei, en todellakaan ole extreme-urheilija. Olen perheenäiti, joka elää tasaista arkea, moittii silloin tällöin omaa peilikuvaansa, syö salaa suklaata ja jumiutuu välillä Facebookiin.
Asioiden, jotka saattelevat minut uuteen, ei tarvitse olla suuria. Joskus siihen riittää neljän ruuhka, ystävän kertomus omasta anopistaan tai matkalaukkujen kuljettaminen auton peräkontista majapaikkaan väkisin yhdellä kerralla. Tai se, että lähden yksinäni reissuun, menen poikani kanssa uimaan yleiselle uimarannalle tai osallistun naurujoogaan. Teko on palkittu joka kerta.
Aivot eivät kehity, eikä ihminen pääse elämässään eteenpäin, ellei silloin tällöin haasta itseään uusien asioiden äärelle. Juju on siinä, että meillä kaikilla alkaa olla niin mahdottoman mukavaa kaikkialla. Aivot tarvitsevat ärsykkeitä.
Tunteet ovat ärsykkeitä. Tunteita ei herää, jos lillumme jatkuvasti oman mielihyvän aalloissa ja keskitymme ruokkimaan sitä. Samalla sietokykymme muutoksia ja esimerkiksi uusien taitojen opettelua kohtaan heikkenee. Rohkeutemme tarttua toimeen rapistuu.
Keskeneräisyydestä tulee kirosana, yksinolosta ylivoimainen painajainen ja itkusta häpeällinen vuototila, joka kannattaa nopeasti lääkitä piiloon. Pyrimme tarmokkaasti eroon kaikesta, joka saattaisi herättää meissä epämiellyttäviä tai vaikeita tunteita.
Sanomme noille elämämme parhaille opettajille, oppaille ja tienviitoille ”ei kiitos”, sukellamme someen, litkimme väsymyksentunteen kadoksiin energiajuoman turvin tai turrutamme kaipuun konvehtirasialla tai viinilasillisella.
Voi olla, että illalla on mukavampaa jättää sikseen käsittelemättä jäänyt erimielisyys kuin ottaa se riski, että joutuu väittelyssä väsymyksensä vuoksi alakynteen. Tai käynnistää auto kesken riidan ja ajaa satojen kilometrien päähän karkuun toisen haukkumista.
Kun tämä on toistuvaa, olet luonut rutiinin.
Mukavuusalueelta poistuminen lisää hyvinvointia. Jos olemme pitkään tehneet esimerkiksi tuttuja työtehtäviä vanhoilla kaavoilla, uudet tilanteet vaativat meiltä huomattavan paljon ponnisteluja. Mutta kun harjoittelemme astumista uudelle maaperälle ja saamme selviytymiskokemuksia, luottamuksemme elämään kasvaa. Otamme askeleen kerrallaan, luotamme prosessiin ja uskomme, että kaikki järjestyy.

9789515241481_lupamokata
Pia Koposen uutuuskirja haastaa lukijansa siirtymään mukavuusalueelta kohti elämysaluetta.