Eremenko04

Jalkapallohullun tunnustukset

Kirjailija Mårten Westö kertoo, miksi hylkäsi jalkapallon ja mikä houkutteli hänet takaisin lajin pariin.

Rakastuin jalkapalloon seitsenvuotiaana. Sinä kesänä MM-kisat pidettiin Länsi-Saksassa. Suosikkijoukkueeni Hollanti tosin hävisi finaalissa isäntämaalle, mutta pettymyksestä huolimatta olin jäänyt koukkuun. Muutamaa vuotta myöhemmin aloin itse pelata aktiivisesti ja jatkoin pelaamista parikymppiseksi, jolloin kirjallisuus, musiikki ja kirjoittaminen veivät mukanaan. Mutta monen vuoden ajan jalkapallo oli keskeinen osa elämääni. Oman lyhyen jalkapallourani kohokohtia olivat hopeamitali B-juniorien SM-sarjassa sekä voitto Helsinki Cupissa samassa ikäluokassa (tein jopa maalin televisioidussa finaalissa päästyäni kentälle toisella puoliajalla).

Mutta niin kuin rakkaudessa useimmiten käy, tähänkin tuli vähitellen ryppyjä. Eräänä päivänä lopetin pelaamisen lähes yhtä äkkinäisesti kuin olin sen aloittanutkin. Se tapahtui silloin, kun minun olisi pitänyt siirtyä miesten sarjaan. Harjoittelin yhden talven divarijoukkueen kanssa, mutta into lopahti jo ennen kuin kausi pääsi alkuun. Muistan, että yritin todistella itselleni, ettei jalkapallo ollut enää hauskaa, mutta jos totta puhutaan, minut oli jo paljon aikaisemmin pakotettu turhautuneen vaihtomiehen rooliin. Päätös oli siis helppo.
Miksi kerron tämän?
Ehkä siksi ettei intohimo ikinä hiipunut kunnolla. Ja siksi että kokemukseni perusteella urheilun ja vaikkapa kirjallisuuden välillä on jonkinlaisia näkymättömiä raja-aitoja, mikä on aina ärsyttänyt minua. Yhtä pidetään vulgaarina ja rahvaanomaisena, toista hienostelevana ja elitistisenä vähän sen mukaan kummalla puolella aitaa on.
Kun lopetin jalkapallon ja pääsin vähitellen kirjallisiin piireihin, tein niin kuin moni muukin vastaavassa tilanteessa: otin järjestelmällisesti etäisyyttä kaikkeen urheiluun.
Seuraavina vuosina en siis erityisemmin piitannut jalkapallosta. Se oli aikaa, jolloin Alexei Eremenko asettui perheineen Pietarsaareen ja aloitti menestyskulkunsa kotimaisessa jalkapalloliigassa. Itse perustin perheen, aloittelin kirjailijanuraani ja antauduin muiden harrasteiden vietäväksi. Kiinnostukseni urheilua kohtaan oli päättynyt luku elämässäni. Niin uskoin.

Kun vanhempi poikani alkoi pelata juniorijalkapalloa 1990-luvun lopussa, mielenkiinto heräsi uudestaan. Samoihin aikoihin kirjoitin myös ensimmäiset urheilukolumnini. Onhan yksi kirjoittamisen perussäännöistä tunnetusti se, että pitäisi kirjoittaa etupäässä sellaisesta mistä tietää jotain.
Vaikka urheilusta kirjoittaminen ei kyllä ole ikinä ollut erityisen ongelmatonta, vaikka joku voisi niin kuvitella.
Esimerkiksi ruotsalainen kirjailija Per Olov Enquist kertoo omaelämäkerrassaan Ett annat liv siitä sisäisestä ja ulkoisesta vastarinnasta, jota hän tunsi ryhtyessään politisoituneella 1960-luvulla kirjoittamaan urheilusta. Tuntui kuin kuin olisi raahannut perässään häpeäkuormaa, hän kirjoittaa, koko aihepiiriä pidettiin salonkikelvottomana, peräti epäälyllisenä. Silloin piti ”olla kriittinen, se oli tärkeää, mieluusti ylenkatsova”.

Tuo kuulostaa harvinaisen tutulta. Heitin itse monta vuotta hukkaan yrittäessäni suotta teeskennellä, että keskustelin mieluummin postmodernista taideteoriasta kuin Johan Cruyffin jalkapallofilosofiasta.
Nykyään olen viisaampi. Tai pikemminkin: olen ymmärtänyt, ettei yhden tarvitse sulkea pois toista. Molemmille on tilaa.
Luojan kiitos.

 

9789515239754
Kirja Suomen menestynemmän jalkapalloperheen monivaiheisesta elämästä on oodi lajille.