Kadonnut äitini

Uusi kuvakirja Kadonnut äitini kertoo lapsesta, joka ihmettelee vanhemman poissaoloa. Teksti kumpuaa omasta kokemuksesta, kirjoittaa Hannamari Ruohonen.

Muutin Helsingistä Ahvenanmaan saaristoon miesystäväni luokse, kun odotin viimeisilläni esikoistamme, ja kaikki oli erilaista kuin ennen: oli vauva, oli vanha kalastajatorppa, jossa asuimme ilman vessaa ja juoksevaa vettä, oli ruotsinkieli, hiljaisuus ja eristyneisyys. Ystävät ja suku jäivät kauas taakse, ja tuttua oli vain työni, johon ripustauduin. Olen aina rakastanut työtäni kuvittajana, ja se on ollut minulle henkireikä, punainen lanka niiden neljän vuoden aikana, kun olen ollut kotona lasten kanssa. Kun lapsia tuli kaksi, työnteko kävi aina vain vaikeammaksi, mutta minusta tuntui, ettei meillä ollut varaa päiväkotipaikkoihin.
Tunsin itseni myös huonoksi äidiksi, minulla kun ei ollut tavallista työpaikkaa jonne mennä, minähän vain piirtelin kotona, ja otti luonteen päälle viedä lapsia sen vuoksi toisten hoiviin. Riitelin asiasta paljon, huusin miehelleni, etten ehdi tehdä töitä, kun lapset ovat minussa kiinni. Ja että voisiko mieheni ottaa lapset joku päivä mukaansa töihin, jotta näkisi, kuinka putkityöt sujuvat kahden lapsen kanssa. Vihdoin päätimme kokeilla, olisiko meillä varaa kahteen päiväkotipaikkaan. Ennen ensimmäistä tarhapäivää silloin nelivuotias tyttäreni tuli luokseni ja sanoi, että eikö olekin nyt äiti sinusta ihanaa, kun me aloitamme tarhassa. Minä kysyin, että kuinka niin? Ja hän jatkoi, että sitten sinä äiti saat tehdä töitä ihan rauhassa ilman meitä. Silloin minusta tuntui, että olen maailman huonoin äiti. Olin vihainen, ärtynyt, stressaantunut, halusin vain piirtää, ja lapsiraukat olivat kuulleet kaiken sen. Siitä huonosta omastatunnosta kumpusi tämä teksti: miltä lapsesta tuntuu kuulla, että vanhempi on väsynyt, ei jaksa, ei tunne ehtivänsä, eikä pysty keskittymään siihen, minkä on itse hankkinut: omaan perheeseen, jonka tulisi olla se paras asia elämässä.
Meille kävi hyvin. Minä teen töitä ja opiskelin kirjoittamista, lapset saivat ystäviä ja omia juttuja, heidän arkensa on nyt paljon suurempi kuin äiti ja oma koti. Minä olen onnellinen, rauhallinen, ehdin kuunnella lapsia, katsoa heitä silmiin ja hymyillä, istumme koko perhe nuotiolla ja käymme uimassa, syömme yhdessä ja käymme sukulaisilla kylässä. Kaikki on juuri kuten pitääkin olla.

9789515242204
Kun äiti on poissa, lapsi tuo sisälle hurjan Nalle-koiran, joka riepottaa äidin tavaroita, rakentaa viidakkomajan ja kaataa murot lattialle. Onneksi isä ottaa syliin ja lohduttaa.